tiistai 28. huhtikuuta 2015

Öisen kaupungin katuja ajaessa
on se hyvä puoli, 
etteivät liikennevalot pala eikä vastaantulijoita yksittäisiä,
 unisia kaupunginosia kohti vaeltavia takseja lukuun ottamatta 
juurikaan ole.
On vain tie, katuvalot,
valokeilojen väleihin jäävät varjot.
 
Lähdin yön selkään istuakseni viereen, 
silittääkseni kyynelistä tärisevää selkää, 
ollakseni läsnä silloin, kun ystävää todella tarvitsee. 
Enkä olisi voinut jättää menemättä,
en oltuani itsekin samassa tilanteessa,
en tiedostettuani sitä, 
kuinka suuri merkitys sillä oikeasti voi olla.
 
Reilu vuosi sitten, 
viimeisenä päivänä ennen kesälomaa autossa soi Rose Tattoo
Käänsin lisää happea kajareihin ja lauloimme mukana, 
rinnassa ilo ja varjoissa pelko tulevasta.
Nyt lähdin ajamaan saman ihmisen luo ja autossa soi jälleen, 
tällä erää sattumalta, se sama kappale.
Ympyrä sulkeutuu
 ja jollain tapaa se on lohdullista, 
jollain tapaa julmaa.
 
Ainakin jotain olen tehnyt oikein. 
Olen elänyt ne hetket.
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä epäröi - kirjoita!