maanantai 23. joulukuuta 2013

#23

Sinä iltana satoi lunta, valkeaa puhdasta lunta.
Se laskeutui olkapäillesi, laskin yhdestä viisi ja toisesta kuusi sakaraa,
kun seisoin osittain takanasi, pidellen kiinni kädestäsi.
 
Edessämme oli se sama katos, jossa olin nähnyt sinut ensimmäisen kerran. Katoksessa oli ovelle johtava portaikko, osa sen askelmista peittyi varjoihin, katulampun valokeilan ulottumattomiin. Portaikossa istui hahmo, rennosti polviinsa nojaten, toisessa kädessä rööki ja toisessa puhelin. Punaisena hehkuva tulipesä loisti silmänä pimeässä, tuijotti kohti. Minun oli niin vaikea hengittää, että pelkäsin tukehtuvani. Tunsin kytevän paniikin, mutta rauhoittavan ansiosta se ei syttynyt ilmiliekkeihin, polttanut minua riehuessaan.
 
Hahmo nosti katseensa, sulloi puhelimen taskuunsa ja nousi ylös.
 Sam puristi kättäni, kuin muistuttaen, etten ollut yksin.
"Näkee suakin", Sam sanoi äänellä, jota en ollut tunnistaa. Siinä oli niin kylmä sävy, että minua vapisutti.
  
"Joo. Täällähän mä asun, sua tässä ei oo näkyny. Mutta miksi hemmetis meiän piti tälläses paikas nähä?"
  
Muistin äänen. 
Ne kaikki sillä äänellä huudetut törkeydet. 
Paniikki sai lisää tulta alleen, muttei syttynyt vieläkään.
 
"Tämä nyt vain oli sopivan lähellä meitä molempia. On eräs asia, joka pitää hoitaa."
Sam puhui yhä niin kylmään sävyyn, mutta samalla niin uhkaavasti, että hahmo katoksessa muuttui levottomaksi.
 
"Ja mitähän helvettiä sä nyt selität?", 
hahmo puuskahti ja käveli pois katoksesta, lumisateeseen, katulampun valokeilaan. 
Muistin kasvot, törkeyksiä huutavat, halveksivat kasvot. Ne, jotka kertoivat, etten minä ole mitään. 
Pysyin kasassa ainoastaan, koska Sam seisoi vieressäni, puristi kättäni.
 
Mies pysähtyi, katsoi ensin Samia ja sitten minua. Ilmeeseen miehen kasvoilla sekoittui pelkoa.
 
"Ja kuka hemmetin nainen.. sulla.. on mukanas..?"
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä epäröi - kirjoita!