keskiviikko 18. joulukuuta 2013

#18


"Sam.. Se on totta.", vastasin yrittäen yhä keskittyä kosketukseesi. 
"Olen taistellut muistojeni kanssa vuosikaudet, puhunut useammalle psykologille, kuunnellut ohjeita toimimattomiin ratkaisuihin. Olen aina palannut samaan, kaiken voiman vievaään ahdistukseen ja pelkoon, selviytynyt hetkestä seuraavaan rauhoittavien avulla. Ne puhuvat traumoista, minä puhun keskeneräisyyksistä. Jos vain koskaan saisin tietää, miksi.."
 
Kätesi pysähtyi, jäi lepäämään vyötärölleni ja mietin, mitä ajattelit kaikesta kuullessasi.
"Jos vain saisin tietää, miksi hän oli minulle niin ilkeä. Viimeisten koulupäivien jälkeen en ole nähnyt siitä miehestä vilaustakaan. Toisinaan tahtoisin löytää hänet, huutaa ja lyödä, vaatia jonkinlaista selitystä. Toisinaan tahtoisin vain nähdä, katuuko hän tekojaan, vähimmässäkään määrin. Kumpikin vaihtoehto ja ylipäätään se, että törmäisin mieheen jossain, tuntuu niin epätodennäköiseltä ja ahdistavalta, etten ole kyennyt edes etsimään häntä käsiini. Tiedän kuitenkin, etten pääse asioiden yli ennen kuin ne on saatettu päätökseen, jollakin tapaa."
 
Vaikenin ja hiljaisuus muuttui jälleen raskaaksi, tunsin muistojen lietsovan paniikkia ja yritin keskittyä kaikkeen muuhun. Sinä et sanonut pitkään aikaan mitään, mutta jatkoit silittämistä, kuin olisit lukenut ajatukseni ja arvannut toiveeni. Oli paljon helpompi kohdata menneisyys, kun vierellä oli joku, joka oli elänyt samanlaiset asiat seuranaan.

 Lopulta sanoit:
"Tiedän, mistä sen miehen löytää."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä epäröi - kirjoita!