perjantai 7. joulukuuta 2012

Parvekkeen kaiteella on lunta, se on valkeaa ja puhdasta, koskematonta. 
  Hän rikkoo sen eheyden, se tarttuu sormiin pehmeäksi hunnuksi, sulaa pois ja paleltaa, 
kylmyys saa ihon värähtämään, mutta se ei siltikään tunnu miltään. 
  Hän unohtaa karistaa savun, musta tuhka sotkee valkean lumen, 
hän painaa tuhkan sormillaan piiloon, siirtää puhdasta lunta päälle, 
mutta vahinko on jo tapahtunut. 
Lumihuntu kaiteella ei ole enää entisensä, 
se on liattu ja rikottu, 
sulaneet hiutaleet eivät synny uudelleen
vaikka hän silittäisi lunta kunnes kylmyys veisi hänen sormistaan tunnon, 
niin kuin se on jo vienyt hänestä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä epäröi - kirjoita!