torstai 27. syyskuuta 2012

"Pidä kiinni ettet pelkää"

Silmistä heijastui sadepisaroita, toisen maailman julmia totuuksia. 
Hän kuljetti sormiaan kylmällä lasilla, antoi katkonaisten hengenvetojen piirtää katoavia kuvioita.
Hän avasi lasin, siirsi sen sivuun ja päästi sateisen yön parvekkeelle. 
Ilma tuoksui yhtä aikaa kesältä, häikäisevän auringon lämmöltä ja elämältä,
sekä pimeimmän syksyn kuolleilta, maahan tallautuneilta lehdiltä. 
Metallinen kaide oli niin kylmä, että se poltti hänen sormiaan, 
mutta hän ei päästänyt irti siitä ainosta, mikä siinä hetkessä oli todellista. 

Kylmyys sai värisemään, mutta sekin tuntui paremmalta, 
kuin iholla kihelmöivä, keuhkot kasaan puristava peto, 
joka ei jättänyt häntä rauhaan hetkeksikään.
Se seurasi häntä iltaisin ja karkoitti unen,
se kulki hänen varjonaan päivälläkin, vaikka ystävien seura sai hänet nauramaan.
Se odotti sopivan hiljaista ja yksinäistä hetkeä,
voidakseen painaa hänet vasten seinää,
estääkseen häntä huutamasta, hengittämästä.
Se katsoi silmiin ja nauroi nähdessään, kuinka paljon vahinkoa sai aikaan.

Hän puristi jääkylmää kaidetta ja sade kasteli hänen hiuksensa,
mutta hän sulki silmänsä siitä välittämättä ja takertui muistoihin, jotka nostivat hymyn huulille.
Hän sulki parvekkeen lasin, jätti pimeyden taakseen, 
meni sisään ja sytytti kynttilän. 
Se muistutti häntä kuolemasta ja elämästä,
menetetyistä rakkaista ja muistoista, joista hän ei koskaan unohtaisi,
sekä kesäpäivistä, jotka lämmittivät häntä liekin lailla edelleen.

1 kommentti:

  1. Kiitos<3 =) Vähän edelleen jännittää se, muuttuuku ihmisten käyttäytyminen mun/meidän ympärillä, mutta toivon, että ei. Kirjoitat niin uskomattoman kauniisti! (edelleen =D)

    VastaaPoista

Älä epäröi - kirjoita!