sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Toisinaan pelkään vähän vain,
toisinaan pelkään vain vähän enemmän.
Eilen pelkäsin vähän,
tänään pelkään vain vähän enemmän.
 
 
Pelätään niitä ihan omia,
väkipakolla unohdettuja,
luurankoja kaapeissa.
 
Ne kuristaa.

torstai 27. syyskuuta 2012

"Pidä kiinni ettet pelkää"

Silmistä heijastui sadepisaroita, toisen maailman julmia totuuksia. 
Hän kuljetti sormiaan kylmällä lasilla, antoi katkonaisten hengenvetojen piirtää katoavia kuvioita.
Hän avasi lasin, siirsi sen sivuun ja päästi sateisen yön parvekkeelle. 
Ilma tuoksui yhtä aikaa kesältä, häikäisevän auringon lämmöltä ja elämältä,
sekä pimeimmän syksyn kuolleilta, maahan tallautuneilta lehdiltä. 
Metallinen kaide oli niin kylmä, että se poltti hänen sormiaan, 
mutta hän ei päästänyt irti siitä ainosta, mikä siinä hetkessä oli todellista. 

Kylmyys sai värisemään, mutta sekin tuntui paremmalta, 
kuin iholla kihelmöivä, keuhkot kasaan puristava peto, 
joka ei jättänyt häntä rauhaan hetkeksikään.
Se seurasi häntä iltaisin ja karkoitti unen,
se kulki hänen varjonaan päivälläkin, vaikka ystävien seura sai hänet nauramaan.
Se odotti sopivan hiljaista ja yksinäistä hetkeä,
voidakseen painaa hänet vasten seinää,
estääkseen häntä huutamasta, hengittämästä.
Se katsoi silmiin ja nauroi nähdessään, kuinka paljon vahinkoa sai aikaan.

Hän puristi jääkylmää kaidetta ja sade kasteli hänen hiuksensa,
mutta hän sulki silmänsä siitä välittämättä ja takertui muistoihin, jotka nostivat hymyn huulille.
Hän sulki parvekkeen lasin, jätti pimeyden taakseen, 
meni sisään ja sytytti kynttilän. 
Se muistutti häntä kuolemasta ja elämästä,
menetetyistä rakkaista ja muistoista, joista hän ei koskaan unohtaisi,
sekä kesäpäivistä, jotka lämmittivät häntä liekin lailla edelleen.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Sadevesi raiskaa ikkunan,
maisema näyttää niin hyyvätän kylmältä,
että ajatuskin saa käpertymään peiton sisään villasukat jalassa.

Roikun unen ja valveen rajalla,
suloisen unisessa välitilassa,
joka saa kuvitellun ja konkreettisen vaihtamaan paikkaa.

Hetken aikaa olet siinä, 
kunnes havahdun hereille ja jäljellä on vain ikävä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Pitelen käsissäni lankavyyhtiä.
 
Mitä paremmassa järjestyksessä yritän sen säilyttää,
estää purkautumasta ja sotkeutumasta,
sitä pahemmin se menee solmuun,
langat katkeilevat ja putoavat käsistäni.
 
Kerta toisensa jälkeen selvitän sen, 
sidon katkenneet langat yheen
ja kerään langan takaisin vyyhdille, 
koettaen saada sen näyttämään kohtalaiselta.
 
Lopulta huomaa
pitelevänsä käsissään jotain haurasta ja sekavaa,
hädin tuskin kasassa pysyvää kokonaisuutta,
joka on jatkuvan purkumisuhan alla.
 
Silti sen olisi kestettävä.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pyydän: hiljaisuutta!
Viekää pois tämä meteli, joka ei katoa,
joka on olemassa vain korvissani.
 
Kuvitelkaa auto, jonka jarrut vinkuvat tuottaen korkean, tasaisen vikinän.
Kuvitelkaa sitten, että molemmat korvanne vinkuvat vastaavalla tavalla,
24 tuntia vuorokaudessa, 365:nä päivänä vuodessa,
TAUKOAMATTA HETKEKSIKÄÄN
 
Ajoittain vikinä on niin hiljaista, 
että taustahäly peittää sen alleen lähes aina,
eikä siihen kiinnitä huomiota. Se vain on.
 
Mutta sitten on aikoja,
jolloin vikinä peittää taustahälyn
ja molemmat korvat soivat niin kovaa,
ETTEI METELI JÄTÄ RAUHAAN HETKEKSIKÄÄN.
 Silloin palaa hermo, vaikka kuinka olisi tottunut.
 
Pahinta on, ettei tätä ääntä pääse pakoon,
ja se, ettei tinnitukselle oikein voi mitään. 
 

lauantai 15. syyskuuta 2012

Annetaan musiikin virrata ja rakentaa,
  
äärettömyydelle sävelistä rajat, joihin
uskaltaa varata ja luottaa
  
vaikkei varmoja olla niiden kestävyydestä,
ihmismielen kantokyvystä

maanantai 10. syyskuuta 2012

Suljen silmät ja avaan ne uudelleen,
kuljen hetkestä toiseen, läpi musiikin ja muistojen
Niin paljon haluaisin pitää sinut siinä,
halata ja olla päästämättä irti,
jos vain haluat jäädä

Herra Ylppö - ©Vaiennut  
"Ajattelen liikaa sinua
Tää ei oo enää normaalia
Minä ajattelen liikaa
Sinua

Nää sanat on painavia
Mutta toivon ettei raskaita
Minä ajattelen liikaa

Sinä olet minun ainoa taivas
Olet ainoa maa
Sinä olet minun ainoa aurinko
Olet ainoa kuu
Ja jos ei meistä mitään tuu
Ehkä siihen turtuu
Ja jos ei meistä mitään tuu
Nii katsokaa, hei katsokaa kun

keskiviikko 5. syyskuuta 2012


kämmenet vasten metallikaidetta
on kylmä ja lasin takana sadetta
pisaroiden kirjomaa yötä
 
on kuin yrittäisi siepata hengitystään
piirtää kuvaa huurtuneeseen ikkunaan
 otetta vaan ei saa mistään
kun epätodellisuus kietoutuu todellisuuteen
 
 
 

maanantai 3. syyskuuta 2012

kello 00:00 aamuun on liian vähän tunteja
 
                           minuutteja, hetkiä,
 
                                                                           unettomia sekunteja odotusta
 
kello 00:19 suljen silmät uudelleen ja uudelleen
 
                    mutta alitajunnassa sanat
 
                                                  juoksevat karkuun toisiaan
 
                                                                                           pääsemättä pakoon kuitenkaan
    
kello 00:48 tavarajuna rikkoo yön äänettömyyden,
 
hissillä noustaan neljänteen kerrokseen,
 
puolentoista tunnin kuluttua jaetaan posti,
 
 
                                            ja kaiken tapahtuessa ajallaan kuten aina
 
                                                        minä mietin kylkeä kääntäen,
 
milloin nukahtamisesta tuli yhden naisen sota

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

"När jag vandrar på den steniga vägen genom livet"

"När jag tänker på den ständiga resan genom livet
När det alltid känns som höst
Då vänder sig vinden sakta mot norr
Och blommorna dör
Det faller regn i mina drömmar
 
Jag måste resa igen och leta efter tröst
Jag måste leta igen efter ömhetens röst
Jag måste resa igen till nästa höst
Den ständiga resan till nästa höst

När jag vandrar på den steniga vägen genom livet
När det känns som jag bar på en sorg
Då gömmer sig solen sakta i moln
Och Ordet är adjö
Snart faller snö i mina drömmar"

(cover)
 
 
 
Olen ajatellut elämää
 
Sitä, kuinka tie huomiseen on yhtä epävarma kuin muisto menneestä
Sitä, kuinka alitajunta paljastaa asioita, jotka luulit jo unohtaneesi
Sitä, kuinka matkan vastatuuleen on oltava sen tuskan arvoista
Sitä, kuinka kaiken keskellä pienet, iloiset asiat ovat parhaita
 
Sitä, kuinka puhelun päätyttyä hymyilee ja tahtoisi halata