keskiviikko 15. elokuuta 2012

Hengitetään sitten katkonaisesti,
pää sullottuna muovipussiin, 
rystyset valkeina vasten henkitorvea,
järjettömän verran painoa rintalastalla.

Siltä se tuntuu,
kun itkettäisi muttei voi itkeä,
kun todellisuus viskoo seinille,
ei tiedä mihin enää uskoa,
kun ei pääse karkuunkaan.

On hetkiä, kun tahtoisin muistaa vain sinut.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Älä epäröi - kirjoita!